Tänään otin raiteet alle ja lähdin lomapäivän viettoon Helsinkiin, ruoka ja design mielessä. Tarkastin Kiasman, ensimmäistä kertaa elämässä. Kannatti; erityisesti sarjakuvanäyttely Päin Näköä! teki vaikutuksen.
Nykytaide ja design olivat ehkä jopa parhaimmillaan ihan yksin nautittuna. Ruoka on kuitenkin aina parasta seurassa. Treffasinkin helsinkiläistymässä olevan ystäväni myöhäisen lounaan/aikaisen päivällisen merkeissä. Ystäväni kiikutti minut Don Corleoneen. Tämä vuosi sitten Kampin kauppakeskukseen auennut italialainen ravintola voitti City-lehden Paras Pasta -äänestyksen, ja kuulemma enemmän tai vähemmän puhututtaa pääkaupungissa. Kokeilemisen arvoista, tuumasin.
Tilasin jättikatkaravuilla, tateilla ja valkoviinillä höystettyä tagliatellea. Annos oli erinomainen. Maut olivat yksinkertaisia ja erottuivat toisistaan. Maistui oikein autentiselta italialaispastalta. Tatit olivat meheviä, yrteillä maustettuja herkkupaloja. Kuorelliset jättikatkaravut vievät minut aina mennessään Välimeren rannalle ihan huippunälkäisenä - kun pimeän laskeuduttua on yhtäkkiä oivaltanut olleensa koko päivän syömättä. Annoksen kirsikkatomaatit olivat juuri sopivan kypsiä, pysyivät juuri ja juuri vielä kasassa. Valkoviinisessä kastikkeessa maistui viini, yrtit ja oliiviöljy. Jos jotakin negatiivista, niin jäin kaipaamaan ehkä useampia rapuja - niitä oli vain neljä! Annos oli kuitenkin erittäin kohtuuhintainen. Valkoviini Villa Bianchi sopi hedelmäisyydessään loistavasti kylkeen. Myös seuralainen oli tyytyiväinen vuohenjuustosalaattiinsa. Eikä ihme, syötävän herkulliselta se näyttikin!
Jälkkäriksi valitsin sitruunasorbettia ja espressoa. Sorbetti oli lähestulkoon täydellistä - kylmää, makeaa, kirpeää ja keltaista! Sellaista sitruunasorbetin olla kuuluu. Seuralaisen tiramisun epäilimme unohtuneen mascarponevaahdon alta. Kakku kuitenkin löytyi, huolestuneille tiedoksi.
Monta peukkua Don Corleonelle! En yleensä ihan täysillä lämpene kauppakeskustavintoloille - niiden tunnelmasta jää usein jotain puuttumaan. Tiedättehän, ihmiset ravaavat ohi ostoskasseineen. Tämä nyt kuitenkin oli positiivinen yllätys myös tunnelmassaan. Ravintola oli valoisa, tyylikäs, pieni ja intiimi. Parkerilaisittain pisteitä tihkuisi koko kokemuksesta ehkä 94. Enpä nyt kuitenkaan koe ihan vielä olevansi niin arvostettu kriitikko, ettäkö lähtisin tähän pisteyttämiseen...
Pian kotona, oman kullan vieressä!
Ps. Viinikirja Viisastu Viinistä (Juha Virkki) on matkalukemisena. Ehkäpä kirjottelen seuraavaksi jotakin sen annista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti