Juhlissa on sellainen kääntöpuoli, että nekin uuvuttavat. Pikkumustat ja kimmeltävät juhlahelmet piristävät arjen harmautta hetkellisesti, mutta toisaalta arki niiden jälkeen usein on entistä harmaampaa. Meitä vielä vaivaa kauhea sairaus nimeltä "täydellisyyspyrkimys", joka puhkeaa esiin erityisesti silloin, kun itse edustamme kekkereiden isäntinä. Ensinnäkin, tarjoilujen on oltava erikoisen hyviä, hienon näköisiä, teemaan sopivia, arkiruokien yläpuolella ja usein vielä jotakin sellaista, jota en ole ennen kokeillut. Kodin pitää olla putsplank, viimisen päälle siivottu. Ovenkahvatkin jynssättiin punaisista kynsilakan viiruista puhtaiksi (???). Viiniä on oltava, punaista ja valkoista. Ei liian tukevaa, muttei liian kevyttäkään. Ehkä jotain alkudrinkkiäkin, aperitivia tai digestiviä...? Ihan naurettavaahan tämä on; varsinkin kun eipä vieraamme yleensä ole kovin vieraita.
Juhlien hostaaminen on kaikesta pakkomielteisyydestä huolimatta kivaa, mutta muiden deadlinejen ja vaatimusten sekamelskassa hauskuus saattaa joskus olla kortilla. Silloin parasta taitaa olla katsoa peiliin, nauraa omalle stressaantuneelle pärstäkertoimelleen ja ottaa pienet päiväunet.
Tämä yrittää olla ruokablogi, eli jos koittaisin pysyä edes hiukan aihepiirissä. Eilisissä illanistujaisissa makuteemana oli skandinaaviset cocktailherkut. Cocktailpöydästä löytyi seuraavanlaista:
Toast Skagenit noudattivat aika säntillisesti alkuperäistä ohjettaan. Katkarapuja, mätiä ja tilliä paahdetulla leivällä. Samalla paahtoleipälinjalla jatkettiin, ja loput leipäset oli täytetty paahtopaistilla ja piparjuurella sekä graavilohella, sitruunalla ja salaatilla. Isäntä vastasi silakkarullista, ja oli kuulemma löytänyt täydellisen suhteen niiden etikkaliemelle. Olivatkin hyviä, sopivan etikkaisia ja suolaisia.
Ylpeyteni, ns. butt cakes, eli pylly- ja tissipiparit vaativat suurimman työn. Torstai-illalla iski hirveä inspiraatio, enkä pystynyt ollenkaan lopettamaan koristelu-urakkaa. Toistelin vain itselleni: "Yhden vielä teen, sitten menen nukkumaan". Lopulta lopettelin joskus puoli kahden jälkeen yöllä, kun ukkeli kotiutui opiskelijajuhlistaan. Taisi tuokin pelästyä hereilläoloani... Piparien koristelu oli hirveän rentouttavaa ja terapeuttista! Keskittyminen johonkin niin pikkiriikkiseen asiaan kuin yhden nonparellin asetteluun vei ajatukset pois suuremmista ympyröistä.
Jälkkäri, eli puolukkaparfait, oli kokeilu jäädytettyjen jälkiruokien suuntaan. Sokeri-muna-vaahtoon yhdistettiin kermavaahto-puolukkasekoitusta, ja seos jaettiin annosastioihin jäätymään. Koristelin jälkkärimaljat herukoilla ja kermavaahtopursotuksella. Kirpeät puolukat raikastivat muutoin makean vaahdon. Simppeli jälkkäri, jota voisi jotenkin jalostaa. Näin joulun aikaan tuota voisi maustaa kanelilla ja neilikalla...
Toastit nautittiin parempiin suihin, eikä kukaan ehtinyt niitä valokuvaamaan. Tyypillistä. Nojaa, olen toisaalta aina ollut sitä mieltä, että ruoka on ennen kaikkea syömistä, ei valokuvaamista varten.
Leppoisa ilta jatkui Aliaksen ja meidän älppärivarastojen kuuntelemisen jälkeen korttelin taakse pubiin. Isännätkin voisivat jo oppia, että kukaan ei huomaa kynsilakkaviiruja jääkaapin ovessa tai hiukan epätasaisesti leikattuja paahtopaistisiivuja... Meille jäi aamuksi vielä aineet melkoisen ylelliseen brunssiin. Josko näillä eväillä ja nauruilla taas jaksaisi kahlata kurassa. Itse odotan lapsen innolla ensi viikon mahdollisia lumisateita! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti