Tarjoilija, minä en näe tässä basilikaa.

Pyörähdimme ystävän kanssa männä viikonloppuna häämessuilla. En tiedä oliko vika minussa vai missä, mutta messujen  morsiuskimput näyttivät mielestäni hautakoristeilta, hääpuvut olivat kaikki jotenkin tylsiä ja muotinäytäksessäkin kiinnitin huomiota lähinnä "sulhasen" (= 17-vuotiaan finninaamaisen pojanklopin) kengästä pilkistävään hintalappuun. Poikapolon kävellessä koko ajan jännitti kompastuukohan tuo lappuun.

Messuvessasta löytyneen superällötyksen, rakkausvessapaperin, jälkeen toiveenamme oli päästä pois tuolta mauttomuuden tyyssijasta hyvään ravintolaan viinin ääreen. Treffasimme pojat (jotka eivät KAS KUMMAA olleet halunneet häämessuille mukaan, wonder why..) ja tarvoimme tuulen ja tuiverruksen läpi uuden uutukaiseen ravintola Di Treviin.

Di Trevi Aurakadulla Fontanan kyljessä on mitä miellyttävin ensivaikutelmaltaan. Tyylikäs bistro, mukavan täynnä, sopivasti puheensorinaa. Listakin teki vaikutuksen; tapaksia, pastaa, risottoa. Pizzat ja burgerit ihmetyttivät; kuuluuvatko ne tähän konseptiin...? Tilasimme tapasbarin teeman mukaisesti - tapaksia. Pieniä tapaksia jaettavaksi ja suuremmat nimikkotapakset jokaiselle.

Odottelimme... Ja odottelimme...

Tapasannosten luulisi valmistuvan puolessa tunnissa.

Maha kurnii...

Viini loppuu...

Lopulta, tapaksia! Joku meni kuitenkin vikaan. Ideana oli, että saisimme kaikki annokset pöytään samaan aikaan, mutta meidät oli ilmeisesti ymmärretty väärin. Saimme pikkutapakset alkuruokana. Manchego-juustoa hunajalla, patatas bravas, chorizoa ja oliiveja. Maistui. Erikoismaininta oliiveille; olivat ehkä maukkaimpia Suomen kamaralla maistetuista!

Ystäväpariskunnalla sattui tapaksien kanssa erikoinen sattumus. Tomaatti-basilika-bruchetassa oli ilmiselvästi basilikan sijaan rucolaa. Ystäväni on rucolalle allerginen, ja asiasta huomautettiin. Annos lähti vaihtoon, ja meidän pöydässä jatkui iloinen puheensorina. Pian bruchetta tuli takaisin, ilman rucolaa. Ilman rucolaa ja ilman basilikaa. Siinä me kaikki neljä tuijotimme pikkuista leipää: "Onko sinussa basilikaa??" Lopulta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kun kiskaista tarjoilijaa uudestaan hihasta: "Anteeksi, mutta me emme näe tässä basilikaa, vieläkään". Leipänen lähti taas keittiöön, ja hetken päästä nolostunut tarjoilija toi sen takaisin, basilikatta. Kävi ilmi, että kyseinen yrtti oli päässyt loppumaan. Olisikohan tätä voinut ihan reilusti vaan ilmoittaa ennen koko sotkua...

Pääruoka-annoksiksi nimetyt isotkin tapakset loppujen lopuksi purjehtivat pöytään. Innolla odottamani simpukat valkoviinissä ei valitettavasti vastannut odotuksia, vaikka niin kovasti yritin annoksesta tykätä... Kastike oli mauton, vetinen, mitäänsanomaton. Pelkkiä simpukoita maidon näköisessä liemessä. Kummallisen kokonaisuuden kruunasi löysäksi keitetty (?) puolikas lime.

Sääli, raaka-aineet olivat niin erinomiset. Ei annoksesta paljon puuttunut, kuitenkin se tärkein silaus. Jälleen kerran, väitän, että olisin kotona pystynyt parempaan.

Seuruekin oli sitä mieltä, ettei tämä raflareissu ihan maaliin asti mennyt.

Di Trevissä on hirveästi potentiaalia. Tällä hetkellä ruoka ei ihan yllä siihen mihin ravintola pyrkii. Tunnelma on paikan valttikortti, mutta yksin se ei riitä mahantäytteeksi.


Muuten, sattuu epäonnistumisia kotikeittiössäkin. Tämän päivän kivikovat uuniperunat kummallisella lihakastike-täytteellä on kelpo esimerkki. Maussa ei ollut vikaa, mutta en tiedä mistä sain päähäni täyttää uuniperunoita porsaanlihakastikkeella.

Loppuun vielä vuosisadan ankein ruokakuva puolikkaasta potusta suolapedillä.

 

Paras katkarapupasta

Pastat ovat helppoa, joskin usein varsin energiarikasta ruokaa arkiseen tiistaipäivään. Käy salilla pastapäivänä; eikä tarvitse murehtia kaloreita. (Pssst, jos oikeasti pyrit noudattamaan tiukkaa laihdutuskuuria, älä missään nimessä kuuntele minun neuvojani. Olen nimittäin ihminen, joka huomasi tänään syöneensä lähes yksinään ison rasian tryffeleitä tyhjäksi...)

Suhteeni pastaan on rakas; täydellisten pastareseptien etsintä on loputonta. Pitkään on vallinnut kermaton kausi - suosiossa ovat olleen ennen kaikkea pastareseptit, joissa ei ole kermaa. Tämän päiväiseen herkkuun kuuluu kuitenkin myös tilkkanen ruokakermaa. Tämä katkarapupasta kuuluu pastoista parhaimpiin; sinne pekoni- ja avokadopastan kanssa samalle sivulle.

Paras Katkarapupasta 

2:lle

- 180 g isoja katkarapuja
- 1 paprika
- 1-2 salottisipulia
- 1-2 valkosipulin kynttä
- puolikas ruokalusikallinen jauhoja
- 1 prk ruokakermaa
- yrttejä
- mustapippuria
- suolaa
- 8 kerää tagliatellea
- parmesania

Pilko sipuli ja paprika. Puolita valkosipulin kynnet ja lyö ne lyttyyn veitsen lavalla. Pilko nekin.

Kuumenna oliiviöljyä ja freesaa sipulit sekä paprika kevyesti.

Lisää pannuun vähän öljyä ja jauhot. Pyörittele pannulla ja lisää kerma. Kiehauta. Jos kastike on liian paksua, lisää tilkkanen vettä.

Keitä pasta. Muista: keitinvesi suolaiseksi kuin merivesi, äläkä keitä pastaa ällöttävän löysäksi ja ylikypsäksi.

Valuta pasta.

Lisää kastikkeeseen sulatetut ja valutetut katkaravut. Anna kiehahtaa. Lisää pasta. Anna olla kuumalla levyllä pari minuuttia.

Lisää päälle runsaasti maukasta parmesania.

Äläkä kuppaa tv:n ääressä enää tässä vaiheessa; pasta ei odottele syöjiä.

NAM!

Onni on tulinen curry pakkaspäivänä

Eeva Kolu kirjoitti Kauhaa ja Rakkautta -blogissaan maamme murheellisesta ravintolakulttuurista. Siitä, miten  joudumme valitsemaan kehnon ketjusapuskan ja takuulla laadukkaan, mutta samalla kukkaroa huomattavasti keventävän fine dine-ruuan välillä. Harvassa ovat yksinkertaiset, maukkaat ja tuoreista raaka-aineista valmistetut rehelliset ravintola-annokset. Sellaisiakin paikkoja toki on, mutta ei niihin vahingossa eksy; niistä täytyy olla joku haju.

Allekirjoitan Kolun aatokset täysin. On hämmentävää miten usein ravintolaillan päätteeksi on sellainen olo, että olisin pystynyt kotikeittiössä parempaan.. Mietiskelin ravintolaelämämme alennustilaa ja samalla mieleni alkoi halajata jotakin etnistä herkkua. Tajusin, että saahan tästä maasta kohtuuhintaista, tuoreista raaka-aineista rakkaudella kokattua intialaista/kiinalaista/vietnamilaista; miten se sitten on mahdollista?? Saman hintatasonhan etniset ravintolat tässä maassa kohtaavat. En usko selitykseen veroja kaihtavista ravintoloitsijoistakaan; suurin osa on etnisistä ravintoloista on täysin rehellisiä mestoja.

En saanut mieltäni (tai kieltäni) irti mausteisista itämaan herkuista. Päädyimme intialaiseen ravintolaan The New Swagath, joka on ilmeisesti kokenut jonkinlaisen Kuppilat Kuntoon -tyyppisen muodonmuutoksen muuttaessaan Tuomiokirkkokadulta Aleksanterinkadulle. Mausteiset huurut tervehtivät meitä jo 50 metriä ennen ulko-ovea. Lupaavaa, ajattelin...

New Swagath oli erinomainen esimerkki kohtuuhintaisesta ravintolaelämyksestä. Tyylikäs tummanpuhuva sali, miellyttävä teeman mukainen musiikki ja iloiset ihmisjoukot saivat minut jo ovella tykästymään paikkaan. Swagathissa on perjantaista sunnuntaisin todella runsas buffet iltaan asti, ja se näyttikin vetäneen suurimman osan porukasta paikalle. Me tykästyimme kuitenkin à la carte-listan anteihin ja tilasimme kumpikin lammasta.

Omassa thali-lautasessani oli lisäksi linssihöystöä, jogurttiraitaa, riisiä ja valtava naan-leipä. Annoksiin kuului myös alkusalaatit.

Lampaan tulisuus (tilattuna "joku semmonen keskimääräinen tulisuus, tai siis silleen...??!") oli täydellinen. Mausteina inkivääriä, minttua ja valkosipulia. Raita raikasti suuta, ja linssihöystö maistui juuri sellaiselta kuin sen maistua kuuluu. Tandooriuunissa paistettu jättimäinen naan-leipä oli herkkua sekin.

Ja mitä tämä sitten maksoi...? 14 euroa koko komeus - melko lailla kohtuuhintaista, sanoisin.

Intialainen, vaalea Kobra-lager passasi kyytipojaksi.

Tulen takuuvarmasti Swagathiin uudemman kerran.

Ainoana negatiivisena puolena mainittakoon ulkopuolisten todennäköisesti kärsimät hajuhaitat: hiukset, vaatteet ja koko iho tuoksuivat erehdyttävästi intialaiselta ruualta vielä aamullakin.

Syksyn sienet risotossa

Mitä lisäkkeeksi broilerin kera? Keitetyt perunat maistuu talvella puulta, riisi ei maistu miltään ja erinäiset uuni-/lohkoperunaratkaisut on moneen kertaan kokeiltu. Pakkasessa asusteli vielä viime syksyn suppilovahveroita ja kehittelin sieni-pinaattirisoton.

SIENI-PINAATTIRISOTTO

- 2 salottisipulia
- 1 valkosipulin kynsi
- metsäsieniä, esim. suppilovahveroita
- pakastepinaattia
- 1,5 dl riisiä
- 3 dl vettä
- Provencen yrttejä
- ripaus rosmariinia
- musta- ja valkopippuria
- suolaa
- loraus sitruunamehua
- loraus valkoista balsamicoa
(soijakastiketta)

Päälle:
- reippaasti parmesanraastetta

Pilko sipulit ja valkosipuli. Kuullota oliiviöljyssä. Lisää sienet ja pinaatti. Minulla nämä oli pakkasesta kumpaisetkin. Sulattele ja freesaa kevyesti. Lisää hiukan öljyä, riisi, sitruunamehu ja balsamico.

Lisää vesi ja hauduta kannen alla kymmenisen minuuttia. Voit maustaa riisin kiehuessa.

Maista. Lisää tarvittaessa mausteita. Voit halutessasi lorauttaa joukkoon hiukan soijakastiketta.

Ja kyllähän se oli Kuningas Parmesaani, joka tämänkin ruuan kruunaa.

Risotto päätyi parempiin suihin broilerin ja keitettyjen papujen kera.

 Ps. Osta sinäkin nyt ihmeessä maustamatonta broileria. Päälle hiukan öljyä, soijaa, hunajaa, pippuria, yrttejä ja suolaa. Voiko vaivattomampaa olla.

Laiskaa lauantaita kaikille!

Ihanaisia porkkanamuffineja

Vuosi alkoi lomailuilla, reippaalla treenaamisella ja uudistautumislupauksilla. Lupauksissa ei ole mitään vikaa, mutta hiukan on arki kuluvalla viikolla verottanut: katsahdus graduun kuukauden luovan tauon jälkeen ( - Mitä kuraa, kuka ääliö tämän on kirjoittanut???), seitsemän kieppeissä alkavat työpäivät ja kevättalven kalenterin uhkaava täyttyminen ovat jo alkaneet horjuttaa muutostani kohti parempaa ihmisyyttä.

Kuten huomaatte, blogi kuitenkin sai uuden ilmeen! Tykkäättekö? Leivontakärpäinenkin puraisi, ja joululahjaksi saatu muffinipelti pääsi kokeiluun. Jääkaapin perukoilta löytynyt porkkanapussi tyhjeni, ja mehevät porkkanamuffinit päätyivät parempiin suihin.

PORKKANAMUFFINIT

- 5 porkkanaa
- 4 dl jauhoja
- 2,5 dl sokeria
- loraus siirappia
- 2 tl leivinjauhetta
- 2 tl kanelia
- 3/4 dl mantelirouhetta
- 100 g leivontamargariinia
- 3 kananmunaa

Raasta porkkanat hienoksi raasteeksi. Sekoita kuivat aineet. Mikäli käytät palamargariinia, sulata ja jäähdytä rasva.

Riko munien rakenne ja lisää joukkoon porkkanaraaste sekä rasva. Lisää kuivat aineet sekoittaen. Jaa taikina 12 muffinivuokaan (tai minun tapauksessa kahteentoista kuoppaan muffinipellissä). Paista 200 asteessa n. 20-25 min.

Kuorrute:

- 180 g maustamatonta tuorejuustoa
- 1 dl tomusokeria
- 1,5 tl vaniljasokeria
- 2 rkl sitruunamehua

Sekoita kuorrutteen aineet. Anna muffinien jäähtyä hetki ja koristele.

Tällä kertaa kävi niin hullunkurisesti, että parempi puoliskoni ei näistä niin perustanut. Lopputulos: koko pellillinen muffineja itselle! Mmmmmmm.... Ps. Porkkanamuffinit säilyvät usean päivän jääkaapissa koristeltuina. Muffinille kannattaa antaa 15 sekuntia lämpöä mikrossa, niin saat nauttia maun lisäksi herkullisista tuoksuaromeista.

Tilinpäätös 2012

Vuosi vaihtui, ja loskaa viskoi visiiriin. Olen kuullut sanottavan, että Suomessa asumiseen houkuttaa ennen kaikkea seuraavat kolme seikkaa: alhainen verotus, halpa polttoaine ja miellyttävä ilmasto. Näin vuoden vaihtuessakin tähän on helppo sitoutua.



Vuoden vaihteessa sosiaalisesta mediasta saa lukea jos jonkinlaista tilinpäätöstä ihmisten kuluneesta vuodesta. Mennyttä vuotta parjataan ja kiitellään; uudelle vuodelle toivotaan onnea, menestystä, rakkautta ja äkkirikkautta. Oma vuoteni on ollu kelpo vuosi, johon muun muassa sisältyy ruokablogin raapustelun aloittaminen. Tekstejä on heinäkuusta lähtien syntynyt 17, lukukertoja hiukan yli 1600. Mahtavaa! Kurjaahan se olisi kirjoittaa, jos ketään ei kiinnostaisi.

Ruoka on aina ollut minulle suuri rakkaus. Viime vuoden aikana olen intoutunut ruuasta entisestään. Loppujen lopuksi, ravintohan on ihmiskropan olemassaolon edellytys. Mielestäni hyvä, terveellinen ja maistuva ruoka on vaatimaton kunnianosoitus omaa kroppaansa kohtaan.

Sain joululahjaksi hilpeän viihdyttävän kirjan "Maun fysiologia", joka on tuonut lisäpontta arvostukseeni hyvää ruokaa kohtaan. Opus on jokaisin kulinaristin Iso Kirja - tai näin minulle siis kerrottiin, olin täysin tietämätön moisen niteen olemassaolosta. Kirja on ranskalaisen filosofin Jean Anthelme Brillat-Savarin'n hairahdus arvokkaista filosofisista pohdinnoista niinkin kevyeeseen aihepiiriin kuin ruoka ja herkuttelu. Brillat-Savarinin ajatukset gastronomiasta, herkuttelusta ja vieraiden kestitsemisestä ovat kertakaikkisen herkullisia - kirjaimellisesti.

Brillat-Savarin aloittaa meditaationsa muutamilla perusteeseillä, jotka on tarkoitettu "tiedon katoamattomiksi kulmakiviksi":

"...

- Herkkusuisuus on osoitus arvostelukyvystä, jonka avulla ihminen asettaa miellyttävältä maistuvan ravinnon sellaisen edelle, jolta tämä ominaisuus puuttuu.

- Ylensyöjät ja juopot eivät osaa syödä eikä juoda.

- Jälkiruoka ilman juustoa on kuin silmäpuoli kaunotar.

- Joka ottaa ystävän vastaan pitämättä henkilökohtaisesti huolta hänelle tarjottavasta ateriasta, ei ansaitse ystäväänsä.

- Vieraan kutsuminen merkitsee vastuuta hänen tyytyväisyydestään koko sen ajan, jonka hän viipyy kattosi alla.

..."

Miten totta tässä, 200 vuotta vanhassa, kirjasessa puhutaankaan. Brillat-Savarinin ajatukset ovat kuin omiani. 

Palatakseni vielä kuluneeseen vuoteen... 

Vuoteen on mahtunut täysiä laseja...

...ja tyhjiä.

Kokkailtu on, kaikilla fiiliksillä...

... kaikkina vuodenaikoina...

... kaikenmaailman raaka-aineista...

... kaikennäköistä.

Ravintoloissakin on käyty...

... ja toisten ruokapöydissä,

juomia unohtamatta.

Opin paistamaan pihvin voin, valkosipulin ja timjamin kera parilapannulla...

... ja ravut... No, rapuja olen syönyt siitä lähtien, kun en enää pitänyt niitä hauskoina leluina.

Järjettömän iso kiitos kaikille teille, jotka olette raapustuksiani lukeneet. Olisi mahtavaa, jos lukisitte jatkossakin! Mitä tulee uuden vuoden lupauksiin, lupaan - tiukan salitreenin ja paremman ihmisyyteni lisäksi - kirjoittaa ahkerammin. 

Sydämellisesti toivotan naurunkyyneleitä ja makujen harmoniaa kaikille vuoteen 2013!